Tänään pohdin näin...

Masennus ja ahdistus ehkä voisivat olla kuin Keisarin uudet vaatteet -satu: suurin osa ihmisistä käy läpi masennuksen ja ahdistuksen kaltaisia tunteita aika ajoin tai usein, mutta siitä ei puhuta ääneen. Näille tunteita kuvaaville sanoille on annettu sellainen leima, että ne ovat vain muka suhteellisen pienen ihmisjoukon ongelma ja riesa. Uskallan väittää, että ne varjostavat jollain tasolla valtaväestön elämää.

Moni henkinen opettaja puhuukin siitä, että nämä tunteet saattavat olla oireita siitä, että emme elä tässä päivässä vaan menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Mitä mieltä olet?

Itselleni ahdistuneisuus on ollut se suurin ongelma. Olen ollut joskus panniikkihäiriön partaalla, mutta en hakenut tai uskaltanut hakea siihen lääkärin apua.

Monelle avun pyytäminen ja vastaanottaminen tuntuu olevan mahdottoman vaikea juttu (myös itselleni, auts). Mitä suurempi kriisi, sitä tarkempi ammattiapu on tarpeen. Kun liekit roihuavat ei niitä voi sammuttaa lasillisella vettä <3