Itse asiassa vanhan riidan puiminen tuttavani kanssa lähetti minut tarpeelliselle tutkimusmatkalle oman mielen syövereihin. Se sai minut pohtimaan anteeksiantamisen arvoa, mutta mielenkiintoista oli, että koko jupakan pohjalta paljastui vanha tuttu viholliseni, joka on itseinho. Luulin, että olin työstänyt sen mörön pois ajattelustani jo aikoja sitten. Olen varma siitä, että kompastuskiveni ei ole kyvyttömyys antaa anteeksi, vaan usko siihen, että en ole kovinkaan rakastettava tyyppi. Jollain järjettömällä tasolla uskon, että olin ennen oikea kiusankappale, ja olen kai sitä edelleenkin.
 
Olen yksi niistä onnettomista yksilöistä, joka on kamppaillut huonon itsetunnon kanssa suurimman osan aikaa elämästä. Olen lytännyt itseäni alas niin kauan kuin muistan. Luulenpa, että tuttavani näpäytys muistutti minua siitä, että en vieläkään osaa hyväksyä ja rakastaa itseäni. En, vaikka haluaisinkin. Sillä saralla minulla on siis vielä paljon työmaata jäljellä.
 
Onneksi minulla on nykyään aika paljon tietoa siitä, miten hullu ihmismieli toimii. Olen oppinut tunnistamaan, mitkä viestit tulevat mieleni varjopuolelta. Tänä päivänä pystyn aika nopeasti nappaamaan kiinni päässä luikertelevista, kieroon kasvaneista kaavoista ja katsomaan niitä terveemmästä kuvakulmasta.