Sain kokea monta ajatuksia möyhentävää hetkeä vastikään tekemälläni reissulla. Matkailu todellakin avartaa.
 
Reissasin tavallaan menneisyyteen, koska vierailin kaupungissa, jossa olen viettänyt lapsuuteni. Tapasin tietenkin vanhoja ystäviä ja se oli ihanaa. Monella tavalla se oli myös raskasta, koska jouduin jälleen nokatusten sen tosiasian kanssa, että pinttyneet, negatiiviset ajattelutavat pitävät meitä usein tiukassa otteessaan.
 
Maailmankaikkeus järjesti minulle jälleen mahdollisuuden tarkastella sitä, missä vaiheessa oma henkinen kehitykseni oli.
 
Erään leppoisan kesäpäivän ratoksi tuttavani halusi keskustella erimielisyyksistä, jotka olivat aiheuttaneet närää välillämme noin kaksikymmentä vuotta sitten. Ne painoivat selvästi edelleen hänen mieltä. Aika surullista. Hän myös muistutti, että olin ollut tuolloin ”aivan kamala ihminen”. Koska olin omassa mielessäni antanut anteeksi menneet sekä hänelle että itselleni, niin päätin olla reagoimatta esitettyyn kommenttiin. Ymmärsin, että jos olisin syyllistänyt häntä tai vaikka puolustanut itseäni, niin olisin taas pian humahtanut ilmiriidan syövereihin. Sen sijaan olin hiljaa. Olin läsnä. Tuttavani koki vaikenemisen luultavasti myöntymisen merkiksi, joten hän oli tyytyväinen ja hyvä niin.
 
Valitsin rauhan. Rauha on minulle tänä päivänä tärkeämpää kuin se, että saan olla kokoajan äänessä ja oikeassa.