Kun terveyteni alkoi temppuilla, tajusin, että pääni sisällä käy aivan jatkuva pulina. Kaikenlaisten kremppojen ansiosta olin vihdoinkin valmis hidastamaan vauhtia ja kuuntelemaan, minkälaisia viestejä vakuuttelin itselleni päivät pääksytysten.

Olin pahasti koukussa itseäni syyllistäviin lauseisiin. Se oli minulle yhtä ylitsepääsemättömän vaikea addiktio kuin kynsien pureskelu tai tupakan poltto. Elin kuin narkomaani, jolla ei ollut voimaa lopettaa onnellisuutta tuhoavan tavan kierrettä.

Minuun oli jossain vaiheessa kuitenkin syttynyt palava halu olla onnellisempi ihminen tulevaisuudessa. Jotta sen toteutuminen olisi mahdollista, minusta oli pakko tulla parempi kaveri itseni kanssa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Aloin kiinnittää tarkkaa huomiota siihen, mitä mieltä olin itsestäni. Päätin ryhtyä tukemaan itseäni ja terveyttäni sanoin, teoin sekä ajatuksin.