Tämä on oikeastaan jatkoa edelliseen kirjoitukseeni….
 
Kun joku haluaa ruotia vanhoja riitoja, pyrin olla menemättä mukaan ”sinä sanoit, minä sanoin –köydenvetoon. Pyrin valitsemaan rauhan. Kaikesta huolimatta ja rehellisyyden nimissä tuttavani esittämä ”olit ennen aivan kamala ihminen” –kommentti pahoitti mieleni. Minkäs teet. Tuntuu niin surkealta, että moni ihminen ei ole halukas antamaan oikeasti anteeksi milloinkaan. Menemme mieluummin hautaan kaunoinemme, ennemmin kuin päästämme niistä irti. Hullu ihmismieli haluaa yllättävän usein rangaista toista uudestaan ja uudestaan anteeksipyynnöistä huolimatta.
 
Nämä suorastaan pakonomaiset toistamisen tarpeet ovat juurtuneet meihin niin syvälle, että emme edes tiedosta niiden olemassaoloa. Vasta kun olemme valmiit hidastamaan vauhtia, alamme hahmottamaan, mitä ihmismieli todella pitää sisällään.
 
Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että olemme kokemassa ihmisenä olemisen kokemusta, jotta voisimme ymmärtää omaa ajatteluamme ja sitä, miten se toimii.
En ole koskaan lukenut yhdestäkään kirjasta tai kuullut kenenkään viisaan ihmisen ehdottavan elämän tarkoitukseksi sitä, että meistä jokaisesta pitäisi tulla toisten ihmisten mestariarvostelijoita. Ehkä siksi mieleeni pulpahti tämä olennainen kysymys: Mistä sitten tiedän, että olen antanut anteeksi? Löysin tähän useamman naulan kantaan osuvan vastauksen, joten salaisuuksien verhot aukeavat seuraavassa tekstinpätkässä ;)